Saksan demokraattinen tasavalta eli DDR (Deutsche Demokratische Republik) syntyi 1949 neuvostojoukkojen siirtäessä Saksan itäisten miehitysalueiden valvonta- ja hallinto-oikeuden saksalaisille viranomaisille. Tasavalta määrittelee itsensä sosialistiseksi työläisten ja talonpoikien valtioksi ja sen tunnustaa itsenäiseksi valtioksi kaikki sosialistiset valtiot; sen sijaan länsimaat, mukaan lukien Saksan läntisiin osiin perustettu Saksan liittotasavalta, eivät tunnusta Itä-Saksan (kuten tasavaltaa usein kutsutaan) itsenäisyyttä. Vastaavasti Neuostoliitto ja DDR eivät tunnusta Saksan liittotasavallan, eli Länsi-Saksan, itsenäisyyttä. Tasavalta lakkautti osavaltiot olemassaolonsa alussa ja nykyisin valtio on jakaantunut hallinnollisiin piirikuntiin, jotka vastaavat läänejä.

​

Virallisesti DDR on demokraattinen tasavalta, jota johtaa kollektiivisena valtionpäämiehenä valtioneuvosto; ylin lainsäädäntöelin on kansankamari (Volkskammer) ja toimeenpanovaltaa hallinnoi ministerineuvosto. Lisäksi muutkin puolueet kuin kommunistinen puolue (Saksan tapauksessa sosialistisen yhtenäisyyden puolue SED, joka syntyi neuvostojoukkojen sulauttaessa puoliväkisin Saksan miehitysalueillaan sosiaalidemokraattisen puolueen sekä kommunistisen puolueen yhteen) ovat sallittuja ja heillä on edustajia kansankamarissa. Tosiasiassa kaikki valta DDR:ssä kuuluu SED:lle, jonka ensimmäinen sihteeri Walter Ulbricht on maan todellinen johtaja. SED:n valtaa ylläpitää kaikkialle ulottuva puoluekoneisto, valtion turvallisuuden ministeriö (Ministerium für Staatssicherheit, lyhenteeltään Stasi), vain puolueelle uskollinen ja poliisin aseenkäyttöön kouluttamat työväenluokan taistelujoukot sekä kansallinen kansanarmeija (Nationale Volksarmee, NVA) mukaan lukien laivasto ja ilmavoimat. Koko valtiovalta sekä kaikki muut julkisen vallan orgaanit ovat täysin alisteisia SED:lle ja sen päätöksille; todellinen lainsäädäntövalta on puolueen keskuskomitealla ja toimeenpanovalta politbyroolla ja sen ammattisihteeristöllä. DDR on jopa edeltäjäänsä Hitlerin Saksaa keskitetympi päätöksenteossa ja hallinnossaan; lähes kaikki päätökset alistetaan keskusvirastoille tai keskushallinnolle, kun aiemmin osavaltioiden omilla käskynhaltijoilla, jotka natsipuolue nimitti, oli laaja päätäntävalta itsenäisesti. Ilmaisunvapautta ei DDR:ssä ole ja Stasi valvoo kaikkea kansalaistoimintaa maassa. Vastaanhangoittelijat ja mielenosoittajat vangitaan. Tavallinen poliisi (kansanpoliisi Volkspolizei) toimii edelleen yleisen järjestyksen ylläpitäjänä sekä rikosten tutkijana, mutta sekin on Stasin valvonnassa ja kuten NVA:n upseeristo ja Stasin omat upseerit sekä virkailijat, suurin osa poliisista kuuluu puolueeseen. Yliopistot, koulut, virastot, sairaalat yms. ovat kaikki puolueen valvonnassa tavalla tai toisella. Puolue itse toimii sisarpuolueena Neuvostoliiton kommunistiselle puolueelle ja on alisteinen tälle, kuten muutkin itäblokin kommunistiset puolueet. Stasi tekee samoin laajaa yhteistyötä Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu KGB:n kanssa ja Stasin agentteja pelätään tehokkuutensa, taitavuutensa sekä oveluutensa vuoksi maailmalla lähes yhtä paljon kuin KGB:n vastaavia.

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

Jäsenyys SED:ssä ei ole pakollista voidakseen elää Itä-Saksassa mukavaakin elämää, mutta se avaa uusia mahdollisuuksia urakehitykselle ja opinnoille. Jäsenyys vaatii kuitenkin aktiivisuutta ja liian kauan kokouksista ja yhteisistä tapaamisista pois ollut jäsen voidaan erottaa puolueesta. Lisäksi epälojaalius puoluetta (liian poikkeavat mielipiteet, puolueen päätösten kritisointi liian voimakkaasti tai näkyvästi, länsimaisten vaikutteiden osoittaminen yms.) voi johtaa myös sellaisen, joka ei ole puolueen jäsen, vaikeuksiin poliisin sekä Stasin kanssa. Monet saksalaiset ovat halunneet paeta totalitaarisesta Itä-Saksasta, jonka vuoksi valtio valvoo rajojaan mustasukkaisen tarkasti ja sen kansalaiset lähtökohtaisesti pääsevät matkustamaan vain toisiin sosialistisiin maihin. Berliinin muuri pystytettiin 1961 juuri tätä varten: pitkään Berliinin kautta oli helppoa loikata Länsi-Saksaan, koska Berliinin länsiosat olivat osa Länsi-Saksaa brittien, ranskalaisten ja amerikkalaisten miehitysalueena, vaikka kaupunki sijaitseekin keskellä Itä-Saksaa. Muurin pystyttämisen jälkeen tämä ei ole enää onnistunut ja moni on kuollut yrittäessään paeta Berliinin muurin ylitse. Itä-Saksan viranomaiset ovat edelleen huolissaan pakolaisista maasta: valtion väkiluku on vähentynyt lähes miljoonalla sen perustamisen jälkeen (vuonna 1963 itäsaksalaisia on n. 17 181 000).

​

Saksan kansalaisella on monia velvollisuuksia: esimerkiksi kaikki miespuoliset kansalaiset ovat asevelvollisia ja suorittavat monta vuotta kestävän asepalveluksen kansanarmeijassa. Aseeton palvelus on periaatteessa mahdollista, mutta se aiheuttaa myöhemmin ongelmia opiskelu- ja työpaikkoja hakiessa. Uralla ei voi edetä ilman puolueen ja Stasin hyväksyntää: jos ihminen on määritelty epäluotettavaksi, hänen uransa on jämähtänyt eikä uusia työ- ja opintomahdollisuuksia aukea. Uskontoja karsastetaan, vaikka protestanttiset kirkot saavat toimia Itä-Saksassa joten kuten avoimesti; niiden henkilökuntaa ja niissä kävijöitä kuitenkin valvotaan ja valtio rohkaisee ateistista, sekulaarista ajattelua virallisena linjanaan. Kuten muissakin sosialistisissa maissa, on varsinainen liike-elämä ja yrittäjyys minimissään Saksassa: maatilat ovat pääasiassa suuria yhteisomistajuustiloja tai kollektiivitiloja, tehtaat samaten yhteisoperaatioita tai valtion omistuksessa. Ensimmäinen sihteeri Ulbricht esitti tammikuussa 1963 puoluekokoukselle, että puolue alkaisi sallia enemmän pienyrittäjyyttä ja paikallista organisointia sekä talous- ja tuotantopäätösten tekemistä; DDR on vahvasti keskusjohtoinen maa ja paikallisilla sekä alueellisilla yksiköillä on ollut vain rajatusti päätösvaltaa siitä, miten tuotanto järjestetään, mitä tuotetaan, missä määrin tuotetaan ja miten työtä johdetaan. Tämä on heikentänyt ajan myötä tuotannon tehokkuutta ja aiheuttanut byrokraattista kitkaa liikaa valtion tavoitteiden näkökulmasta: Itä-Saksa yrittää edelleen käytännössä nousta jaloilleen II maailmansodan sotakorvausten maksamisten vuoksi neuvostojoukkojen kerättyä miehittämiltään alueilta kaiken teollisuuden sekä muut tuotantovälineet ja sodan tuhottua kokonaisia kaupunkeja (mm. Dresden, palopommituksilla tuhottu historiallinen kaupunki, sijaitsee Itä-Saksan alueella).

​

Itä-Saksa toimii monille ulkopuolisille tarkkailijoille ikkunana itäblokin maailmaan ja sen vuoksi Neuvostoliitto on pyrkinyt laajaan yhteistyöhön saksalaisten toverien kanssa sekä tukenut Itä-Saksaa mahdollisimman paljon: Itä-Saksan tulee näyttäytyä maailmalle tehokkaana, modernina sosialistisena valtiona Euroopassa. Itä-Saksalla on se ikävähkö kunnia kuitenkin, että se on keskellä Euroopan sydäntä ja pelätyssä kuumassa sodassa se olisi ensimmäisenä läntisten sotilasjoukkojen iskujen kohteena. Siksi Itä-Saksan asevoimat ovat todella laajat ja niitä koulutetaan jatkuvasti neuvostoarmeijan opastuksessa ja valvonnassa. Toisin kuin muita Varsovan liiton armeijoita, ei itäsaksalaisia joukkoja ole kertaakaan käytetty ulkomailla tai muissa Varsovan liiton maissa missään muodossa: muistot II maailmansodan tapahtumista elävät edelleen voimakkaina ja Neuvostoliitto ei halua testata satelliittivaltioidensa sietokykyä saksalaisten sotilaiden ilmaantumiselle maaperälleen.